perjantai 5. joulukuuta 2014

Jotain pehmoista / Something fluffy





Harmaan maailman ja minun väliin on tarvittu viime kuukauden aikana oikeasti jotakin pehmoista. Vaikka olen vuosien myötä antanut periksi tai vähintäänkin luopunut monesta teini-ikäisenä muodostetuista periaatteista (älä käy Mäkkärissä=kävele Mustasta Härästä kotiin Mäkkärin autokaistan kautta, älä syö lihaa=sisäfilepihvi pari kertaa vuodessa on törkeän hyvää), on turkki sentään feikkiä. Suojamuuri, jonka se rakentaa minun ja ankean joulukuun välille on hyvinkin tosi.

During the last month I have definitely been in need of something warm and fluffy in between the grey world and myself. Although along the years I have given up on a lot of principles that I formed as an idealistic teenager (never ever setting my foot in McDonald's means nowadays walking through the drive-through on my way home from the bar) the fur at least is still fake. The feeling of being safe from the bad bad world when I am inside it is very real.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Tähtiin kirjoitettu / It is in the stars




Koen toisinaan kausia, jolloin kaipaan isoja muutoksia elämääni. En juurikaan usko horoskooppeihin tulevan ennustamisen kannalta, mutta luonnekuvaus osuu ainakin minun kohdallani jousimiehenä enemmän kuin kohdalleen. Tarvitsen elämääni seikkailua ja vaihtelua, muuten ahdistun. 

Tunne iskee säännöllisin väliajoin, viimeksi viime keväänä. Koska tämän hetkinen elämäntilanne ei sallinut (ainakaan yhtä vähällä järjestelyllä kuin ennen) rinkan pakkaamista ja kämpän irtisanomista, päätin katsoa hieman lähemmäs. Peiliin nimittäin. 

Selasin valokuvia viimeisen kymmenen vuoden ajalta ja totesin, että ajan kulumisen saattoi nähdä ainoastaan vaatteista sekä silmien nurkkien pienistä harakanvarpaista. Totesin, että tukka on uusiutuva luonnonvara. Jostain syystä olin ilmeisen hanakasti pitänyt kiinni lukioaikaisesta mallistani ja omasta väristäni. Ja kun muutosta kerta lähdettiin hakemaan, lopputuloksen oli paras olla näkyvä. Luonnollinen blondi vaihtui violettiin, ja kuluneiden kuukausien aikana minusta on alkanut tuntua kuin tämä olisi luonnollinen värini. 

Rinkka alkoi yhtäkkiä kuulostaa jälleen houkuttelevalta tulevaisuudensuunnitelmalta...

I regularly encounter seasons in my life when I yearn for changes. I am not a big believer in star signs when it comes to predicting one's future but as far as personality descriptions go I am the ultimate Sagittarius. I need adventure and changes in my life, otherwise I feel trapped.

The last time I got the feeling was last spring. Since packing my backpack and letting go my apartment were not an option this time I had to look closer. In the mirror.

I went through photos from the last ten years and realised that the only way I could tell differences between years were my clothing and tiny (unfortunately deepening) lines next to my eyes. I told myself that hair will always grow back and thus far it is the thing that has to change. And since I was doing something to my natural blonde colour that I had so dearly preserved all these years since high school the change needed to be visible to everyone. So purple it was. During these last months this colour has actually started to feel like I was born with it.

All the sudden the idea of me and my beloved backpack sound quite intriguing...

torstai 6. marraskuuta 2014

Pieniä iloja / Silver linings









En oikeasti näyttänyt tänään tältä. Sisäinen sammakkomieheni ennusti loputtomat syyssateet ja varauduin harmaisiin päiviin varaamalla ajan hammaslääkäriltä. Viime päivät olenkin seurannut loska- ja lumisateita viltin alta, kädessä joko kuppi kuumaa kaakaota tai jätskiä. Uusiin ulottuvuuksiin kasvanut oikea poskeni on varmistanut, että olen pysytellyt kiltisti neljän seinän sisällä. Ei paha tämäkään.

Tänään murheeni on marsumainen ulkomuotoni, joku toinen päivä jotain muuta. Jokaisella on omat surunsa ja kamppailunsa, eikä niitä voi verrata toisiinsa. Se, että toiselle on käynyt kurjemmin kuin itselle ei tarkoita, etteikö omilla huolilla olisi painoarvoa. Mutta kaikesta selviää. Uskon vakaasti, ettei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin (kohtalot sun muut "kaikella on syynsä"-haihattelut olen kuitenkin heittänyt henkiseen romukoppaani). 

Joten, marsuposkeni ja minä, me olemme oikein tyytyväisiä täällä patterin vieressä ja kuuntelemme, kun sade ropisee ikkunaan.

As much as I wish this was not how I actually looked today. Somehow my inner weather woman managed to forecast the beginning of endless autumn rains and I booked a taunting appointment with the dentist. As a result the last few days I have spent under the blanket watching the world go by with a cup of ice cream or hot chocolate as my faithful companion. Not that bad actually.

Today I worry about my cheek that has reached some new dimension in its swelling, the next day something else. Everyone faces their individual sorrows and there is no sense in comparing two completely different worries. The fact that someone got dealt a suckier hand does not mean that your worries don't matter. I am a firm believer that every cloud has its silver lining (although stories about fate and "everything happens for a reason"-lines do not get my suppor whatsoever). 

So, me and my giant cheek, we will curl back under the blanket, enjoy the fact that this is how it will be for a while longer and keep listening to the rain against the window.

Kuvat: Reetta

lauantai 25. lokakuuta 2014


Tuulen tuomaa / Windy city




Syksyn tuuli puhalsi minut viikonlopuksi kotikaupunkiini Kotkaan. Kaupunki ja sen useimmiten tyhjät kadut pitävät hallussaan monta ajan kultaamaa muistoa, mutta tärkeintä täällä on meri. En osaa purjehtia, ja suoritan meriseikkailuni mieluiten lempeässä kesätuulessa jahdin kannella samppanjalasi kädessä. Silti meren äärellä mieleni maalaa ajatuksia vapaudesta ja horisontin takana häämöttävästä avoimesta maailmasta.

Eri mantereilla, elämänrytmiltään ja kaikin puolin kokemuksiltaan täysin kotikaupunkiani päinvastaisissa paikoissa viettämäni ajanjaksot ovat aina tuntuneet vajavaisilta. Vihdoin tajusin sen. Yksi on aina puuttunut. Mieleni ei halaja takaisin tuulisen kotikaupunkini rannoille, mutta saan kiittää paikkaa ainakin tästä: kotini on siellä, missä saan lepuuttaa katsettani aavan meren yllä ja haaveilla horisontin takaisista seikkailuista.

As the chilly autumn winds reached my corner of the world, I took a weekend break in my hometown. This city and its usually empty streets hold a lot of bittersweet memories but the one thing here that holds my heart is the sea. I don't know how to sail and my idea of an adventure on the sea involves a yacht and a glass of champagne. Yet to me the sea represents ideas of freedom and endless adventures that lie somewhere behind the horizon.

Having experienced different rhythms and styles of life on different continents, I have always felt that something was lacking. Finally it became clear to me. I don't dream of settling to the shores of my windy hometown (quite the opposite) but for this I can be thankful to it: my home is where I can feel at ease staring at the ocean and plan the adventures yet to come.



maanantai 13. lokakuuta 2014

Kukkulan kuningatar / Queen of the hill





Linnanmäen kallioilta katsottuna Helsinki on kaunis kauemminkin kuin vain hetkisen. Syksyinen tihkusade, luonnon väriloisto (paitsi taivaalla) ja kirpeä ilma ovat erinomainen yhdistelmä. Lukuun ottamatta hetkiä, kun tarkoituksena on kiivetä korkealle kivelle korkkareissa. 

Onneksi sitä varten on olemassa pikkusisko, joka ottaa kiinni kädestä ja tukee. Sillä hetkellä, monta kertaa aiemmin ja vielä lukemattomia kertoja tulevaisuudessa. 

Jotta kuvat olisivat tuolla hamassa tulevaisuudessa huikeampia, tulee tapahtumasarja toistumaan epäilemättä useasti. Tämä on vain alku.

Fall, no matter how hard you try and make it misearable, I see Helsinki through rose-tinted glasses. Give me a big-ass rock and high heels and I will climb it, even if it rains. 

For the slippery occasions in my life I have my little sister, who once again was there to hold my hand. And to take these pictures. Just because I told her so. 

This is only the beginning. So low and behold, there is so much more to come.